Kekrin historiallista taustaa

Perinteinen kekrinvietto
 loka-marraskuun vaihteessa aloitti vanhan suomalaisen ajanlaskun mukaan uuden kalenterivuoden. Siihen liittyi yleisesti  maatalousyhteisön työvuoden päätös, sadonkorjuujuhla, palkollisten vapaaviikko ja pestipaikkojen vaihtoviikko.
 Kekrin aika koitti kun karja oli tuotu sisätiloihin, jyvät laarissa, juurekset maakuopassa ja syysteurastukset tehty.  



Satokauden päättymistä juhlittiin uuden sadon antimilla ja juomilla mässäillen ja niitä tulevan vuoden menestyksen takeeksi uhraten. Kekri oli yhteisöllinen tapahtuma, jolla oli riitin, rituaalin ja seremonian piirteitä. Tupa siivottiin ja valmistettiin erityisiä lahti- ja sadonkorjuuaikaan liittyviä herkkuja, joita tarjottiin runsain mitoin omalle väelle, palkollisille, vieraille ja vainajille. Keitettiin viinat ja pantiin oluet ja ryypyn otti sellainenkin, joka ei muuten juonut ettei alkavan vuoden sato-onni tärvääntyisi. Ruoan loppuminen ja nälkäiseksi jääminen oli huono enne. 
Kekrin juhlinnassa korostui kolme seikkaa: arjesta irtiotto ja yhteisöllinen juhliminen, ylenpalttinen herkuttelu
 sekä tarinat ja taiat, joilla tulevaisuus yritettiin ottaa haltuun. 




Vuonna 1955 pyhäinpäivä siirrettiin lauantaihin, jolloin kaupungista otettiin vielä joukolla suunta kotiseudulle syksyn ainoan pitkän viikonlopun ja kekrin viettoon. Moneen vuosikymmeneen satovuoden päättymisestä ei ole enää ollut kansallisen juhlinnan aiheeksi; talonpoikainen yhtenäiskulttuuri on pirstaloitunut ja suhde ruokaankin arkipäiväistynyt. Vuoden satokierto on kuitenkin entisellään; pellon antimet ovat yhä maukkaimmillaan sadonkorjuun aikaan ja yhä vielä tulevan satovuoden aprikointi on syksyn keskeisiä puheenaiheita. TV:stä seurataan globaaleja ennusmerkkejä, ilmaston lämpenemistä ja sen seurauksia kuivuuden, tulvien ja myrskyjen riepottelemilla alueilla. Ja satokierron päättyminen aloittaa yhä edelleen ruoan perustuotannossa työskentelevien lomakauden ja kausityöläisten poistumisen tiloilta.


Kitupiikistä kurpitsalyhtyyn

Kekri-sana on eurooppalaiselta merkitykseltään tarkoittanut muinoin uuden vuoden vaihdetta, jota vietettiin maanviljelyyn liittyneenä riittinä oletettavasti jo vasarakirveskulttuurin aikoina. Tänä kahden vuodenkierron välisenä 11–12 päivän mittaisena ajattomana aikana eivät vallinneet tavanomaiset normit. Kekrin yönä ja sitä seuraavina öinä kummittelivat levottomien vainajien henget, joita peläten liikuttiin soihtujen valossa, poltettiin kekritulia ja luettiin loitsuja.

Pakanallinen kekri ja kristillinen pyhimysoppi sulautuivat yhteen Halloweenissa, joka irlantilaisten maahanmuuttajien mukana rantautui Amerikkaan ja muotoutui kurpitsakummitusjuhlaksi. Monissa maissa Halloweenista on tullut merkittävä lastenjuhla. Irvistelevä kurpitsalyhty tuskin muistaa edeltäjäänsä naurista, jonka koverretussa sisuksessa paloi lampaantaliin painettu huokoinen tikku. Heikkotehoinen valonlähde sai Suomessa lempinimen kitupiikki.

Sadonkorjuujuhla on eri puolilla maailmaa muokkautunut lukuisiksi kulttuurisiksi muunnoksiksi, jotka kaikki kehkeytyvät uuden sadon tarjoamien kulinaaristen nautintojen, yhteisöllisen juhlinnan ja leikin sekä tuonpuoleisen ympärille.

Tekstin toimittanut Päivi Rajakari
Ylös