Kekritietoa

Sadonkorjuun ja uuden vuoden juhla

Sadonkorjuun juhlinta on maanviljelyskulttuureiden vanhaa, aurinkovuoden kasvukauteen liittyvää perinnettä. Syksyistä sadonkorjuuta ja siihen ajoittunutta vuodenvaihdetta juhlistettiin eri puolilla Eurooppaa jo esihistoriallisella ajalla. Myöhemmin vanhat rituaalit ja perinteet ovat sekoittuneet kirkollisiin juhlapäiviin ja pyhimyskalenteriin.

Suomessa kekriä vietettiin vuoden suurimpana juhlana satokauden taitekohdassa, kun kasvukauden työt, karjan ulkolaidunnus ja syysteurastukset oli saatettu päätökseen. Ajallisesti kekriä juhlittiin joustavasti Mikkelinpäivän ja pyhäinpäivän päivän välisenä aikana. Mikkelin päivä eli arkkienkeli Mikaelin muistopäivä (29.9.) oli talonpojan työkalenterissa sadonkorjuun päätepiste, joka aloitti syksyn ja kekrikauden. Marraskuun 1. päivään sijoittuva pyhäinmiesten päivä (vuodesta 1955 pyhäinpäivä) näyttäytyi kansanperinteessä henkien liikkumisena, työkieltoina sekä keyriksi kutsuttuna vuoden viimeisenä päivänä.

Kukin talo juhlisti kekriä omassa tahdissa, kun sadonkorjuu oli saatu päätökseen. Samassa kylässä kekriä voitiin viettää montakin päivää peräkkäin, aina talo kerrallaan. Oman väen ja palkollisen lisäksi kestittiin paikalle sattuneita vieraita sekä vainajia. Yhteisöllisissä kekrijuhlissa herkuteltiin satokauden antimilla mässäillen. Ylenpalttisella syömisellä pyrittiin takaamaan runsas sato uudelle vuodelle, sillä ruuan loppuminen olisi ollut huono enne. Kekripöydässä nautittiin lampaanpaistia, makkaroita, juureksia, puuroja ja vellejä sekä tuoretta leipää. Juhliin keitettiin myös viinat sekä pantiin oluet. Tulevan viljasadon turvaamiseksi ryypyn otti sellainenkin, joka ei muuten juonut.

Kekripukit ja kekrittäret

Kekrinä leikittiin, laulettiin, pyörittiin piiriä ja kerrottiin tarinoita usean sukupolven voimin. Vuodentaitteen ja sadonkorjuun hedelmällisyyttä korostava juhla oli myös oivallista kosioaikaa. Nuoret leikittelivät pukeutumalla kekripukiksi ja kekrittäriksi, joiden nimitykset vaihtelevat murrealueiden mukaan. Kekripukki puki päälleen nurin käännetyn turkin, johon ripustettiin erilaisia kiliseviä kapistuksia. Sarvet tehtiin lusikoista tai keritsimistä ja kasvot peitettiin tuohinaamarilla. Kekrittäret pukeutuivat kauttaaltaan valkoisiin vaatteisiin ja peittivät kasvonsa harsolla tai paperilla. Maailman ylösalaisin kääntymistä kuvasti myös se, että kekrinä mies saattoi pukeutua naisen vaatteisiin ja päinvastoin. Kekripukki ja kekrittäret aloittivat matkansa varhain aamulla, kiertäen talosta taloon kestitystä pyytäen. Yleensä heitä kestittiinkin runsailla antimilla tai ainakin ryypyllä. Jos ei talo tarjonnut vieraille mitään, saatettiin isäntäväkeä uhata uunin rikkomisella.

Maaginen jakoaika

Loka-marraskuun taitoskohtaan ajoittuva jakoaika oli noin kahdentoista päivän mittainen, aurinko- ja kuuvuoden eron tasaava ajanjakso, jolloin elettiin ikään kuin kahden vuoden välissä. Se oli otollista aikaa erilaisille taioille ja enteille. Jakoaika oli vaarallista aikaa, sillä raja tämän- sekä tuonpuoleisen maailman välillä oli ohut ja henkiolennot olivat liikkeellä. Esi-isät tulivat tarkastamaan viljelysmaita ja toimivat suojelijoina, mikäli heidät pidettiin tyytyväisinä. Vainajia tuli talon onnen takaamiseksi kestitä ja kohdella vieraanvaraisesti. Heille lämmitettiin sauna ja henkien kylpiessä katettiin pitopöytä. Esi-isien siirtyessä nauttimaan juhlien antimia tupaan, oli isäntäväen vuoro saunoa. Oli hyvä enne, jos esi-isät söivät vähän: jos söivät paljon, oli edessä nälkäisiä aikoja. Rohkeimmat kuulostelivat oven takana, miten ruoka tuonpuoleisille maistui.

Kekrinä liikkuvien henkien joukossa saattoi olla myös levottomia vainajia, joiden loitolla pitämiseksi poltettiin tulia. Päreiden ja soihtujen lisäksi koverrettiin kitupiikiksi kutsuttuja lyhtyjä nauriin kuorista ja poltettiin kokkomaisia kekritulia. Tapa muistaa vainajia pyhäinpäivänä kynttilöin pohjaa tähän perinteeseen.

Talon onnea taattiin myös heräämällä kekrinä varhain, keskellä yötä. Viimeisenä herännyt jäi sen vuoden köyriksi. Uuni piti lämmittää aikaisin, jopa niin ”etteivät harakat näe savua”. Ennen päivän valkenemista piti ehtiä syödä, joillain paikkakunnilla useaankin kertaan. Myös vierailuille oli sopivaa lähteä. Kaikki taloon sattuvat vieraat tuli kutsua syömään.

Jakoaika oli erityisen suosiollista aikaa tulevan vuoden säähän, viljelyonneen ja karjan menestykseen liittyville enteille ja taioille. Tulevan satovuoden säitä ennustettiin esimerkiksi siitä, kuinka paljon auringonpaistetta kekrin aikaan tai kekrin ja joulun välillä saatiin. Jos aurinko paistoi kolmasti pyhäinpäivän ja joulun välillä, oli luvassa hyvä vuosi. Jos kekrinä oli vielä lehti puussa, luvassa oli takatalvi. Jos taas ruoko oli pyhäinmiestenpäivänä helmi kaulassa, järven jäät sulivat ennen vappua.

Myös muita tulevaisuuden enteitä tarkkailtiin. Kekrinä esimerkiksi valettiin tinaa ja sen muodosta ennustettiin naimaonnea, rikkautta, sairautta ja kunniaa. Myös tulevan puolison saattoi nähdä, jos lakaisi tuvan tai riihen ovelta peränurkkaan päin. Jos lakaistut rikat heitti ulos takaseinän ikkunasta, niiden päällä saattoi kuunnella eri talojen suuntiin ja siten saada tietää, missä oli tiedossa vaikkapa häät, hautajaiset tai lapsen syntymä.

Jakoajan toiminta vaikutti myös tulevan vuoden tapahtumiin. Suuri osa arkisista töistä oli kiellettyjä, ainoastaan äänettömät ja siistit työt olivat sallittuja. Jakoaika oli siten luonteva ajankohta maatalouden työntekijöiden juhlantäyteiselle vapaaviikolle, kotipaikkakunnan vierailuille sadonkorjuutuliaisten kera sekä pestipaikan vaihtamiselle.

Halloween on kekrin serkku

Sadonkorjuujuhla ja siihen myöhemmin yhdistynyt pyhimyskalenteri on eri puolilla maailmaa muokkautunut lukuisiksi muunnoksiksi, joita yhdistää uuden sadon tarjoamat kulinaariset nautinnot, yhteisöllisen juhlinta, leikit sekä kummitukset. Niistä tunnetuin on vanhaan kelttiläiseen sadonkorjuun ja uuden vuoden juhlaan, samhainiin, pohjautuva, irlantilaisten maahanmuuttajien mukana Amerikkaan rantautunut Halloween. Sen viettoon kuuluvat kurpitsalyhdyt, kujeilu ja naamioituminen sekä kummitukset omaavat yhteiset juuret kekrin kanssa.

Uudistunut kekri

Talonpoikaiseen kekriin liitettiin poliittisia merkityksiä Maalaisliiton ottaessaan sen juhlapäiväkseen 1940-luvulla. Valtakunnallisen kekrijuhlan lisäksi myös puolueen paikallisosastot viettivät tanhuilla ja pelimannimusiikilla juhlistettua kekriä. Nykyisessä kekrin vietossa poliittia ulottuvuuksia ei ole enää nähtävissä.

Talonpoikaiskulttuurisäätiön vuonna 2009 käynnistämä ja edelleen jatkuva Kekristä kansanjuhla -hanke on lisännyt kekritietoa sekä edistänyt kekrin juhlintaa ympäri maan. Tavoitteena on uusintaa ja vakiinnuttaa kekrin vietto suomalaisena sadonkorjuun, ruuan, valon ja hauskanpidon juhlana syyskuun ja marraskuun välisenä aikana niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Kekriä onkin viime vuosina juhlistettu kylä- ja kaupunginosajuhlien lisäksi nuorille suunnatun kekrirokin, lapsille sopivien kekrileikkien, pienpanimoiden ja ruokatuottajien kanssa yhteistyössä toteutettujen kekrikemujen sekä maagisina näyttäytyvien tulijuhlien merkeissä. Uudistuneessa kekrin vieton yhtimessä ovat edelleen juhlan vuosisataiset ydinteemat: lähiruoka, yhteisöllisyys ja mystiikka.